Kotivinkki 4/2009
Anna-Liisa Lundell

 

Kiirehdin tammikuisena tiistaina töistä kotiin ja saman tien viemään poikaa urheiluhallille. Eteisessä odotti treenikassi ja häntäänsä vimmatusti heiluttava karvakuono. Poika tapansa mukaan vasta etsi tamineitaan. Kymmenen minuutin varikkotauko, ja olin taas autossa, tällä kertaa lapsi ja koira kyydissä. Puolentoista tunnin treenien aikana ehtisin ulkoilla koiran kanssa lähimetsässä vastasataneessa lumessa tarpoen.

Kiara on varsin energinen vuoden ikäinen valkoinenpaimenkoira. Lumi on sille palloleikkien ohella ihaninta maailmassa, joten se singahti metsään kuin valkoinen raketti heti vapaaksi päästyään. Mikä riemu, mikä onni. Itsellänikin alkoi päivän stressi hellittää ja naaman huolirypyt vaihtuivat nauruksi.
– Hassu koira, sanoin energiapommille, ja jatkoimme pitkin puolituttua koirapolkua metsään.

Tämä oli sitä äidin omaa aikaa. Hiljainen metsä, omat ajatukset takaisinkelauksella nollaan, välillä pienet heittoleikit koiran kanssa. Ihana, pakottava syy lähteä joka päivä ulos, nähdä miten luonto muuttaa muotoaan, huomata pienet yksityiskohdat jäkälissä ja kuusentaimissa, hiljaisuus ja rauha kaiken hulinan keskellä.

Koira on väsymätön tekemään ja oppimaan, hieno lenkki- ja harrastuskaveri. Kutsuin silloin tällöin Kiaran luokse, harjoittelimme pieniä maahanmenoja ja paikalle jäämisiä, nuoren koiran kevyttä iltakoulua.
 
Jossain vaiheessa kävelyämme havahduin tutkimaan kännykän kelloa. Lapsi pitäisi noukkia puolen tunnin kuluttua, joten oli aika valita polku takaisin päin. Käsi livahti taskuun tunnustelemaan autonavaimia. Siellä ei ollut kuin ryppyinen nenäliina. Toinen tasku, kolmas, mutta ei avaimia! Rentous hävisi nanosekunnissa ja vaihtui paniikkiin, poika tulisi kohta ulos urheiluhallista hikisenä ja äiti oli täällä metsässä, autonavaimet hukassa. Mieleen muistui sama tunne, sama lapsi pienempänä päiväkodin aidan takana, päivän viimeinen kotiin pääsijä, nenä valuen ja itku silmässä.
Kiara taisi vaistota paniikin hiipivän emäntään ja tuli hyörimään ympärilleni. Oli kovin pimeää, mutta lumi valaisi sen verran, että polku juuri ja juuri erottui. Olin pysähtynyt kallion laelle vähän aiemmin niistämään nenääni. Ehkä avaimet olivat silloin tipahtaneet pehmeään lumeen?
– Kiara etsi, sanoin koiralle, kun lähestyimme kalliota.

Olimme kuukausien ajan leikkineet etsimisleikkiä sen kanssa metsissä ja pelloilla: taskustani ”tipahti” pieni puupalikka milloin mihinkin lenkin aikana, ja innokkaan koiran tehtävä oli etsiä se namipalkan toivossa. Nytkin alkoi vimmattu puhina, kun koira lähti siksakkia juosten etsimään. Kuono lumeen, puhinaa ja puuskutusta. Koskaan emme olleet käyttäneet leikissä muuta esinettä kuin puupalikkaa, ja arvasin, että sitä Kiara nytkin haki. Kello kävi, lapsi tulisi pian parkkipaikalle. Kaivoin kännykän esiin soittaakseni hänelle tilannetiedotuksen, kun koira kaahasi minua kohti voitonriemu naamallaan. Jotain sillä oli suussa, oliko se käpy? Avaimet, sillä oli avaimeni suupielessään.
– Hieno, hieno tyttö, hoin onnesta ja helpotuksesta sekaisin ja vaihdoin kuolaiset avaimeni taskun pohjalta löytyneisiin koirannameihin.

Ihanaa, lapsi saataisiin kotiin, ilta jatkuisi normaalin kaavan mukaan. Juoksimme kilpaa autolle, koirani ja minä.